Heikko jalkojen kunto lisää lonkkamurtumapotilaiden luukadon riskiä
Lonkkamurtuman jälkeinen heikko jalkojen toimintakyky ja alhainen lihasmassa ennustavat iäkkäiden henkilöiden luuston heikkenemistä murtuman jälkeisen vuoden aikana. Riskitekijöiden tunnistaminen on tärkeää luuston kunnon palautumisen ja kokonaisvaltaisen kuntoutumisen kannalta.
– Jalkojen toimintakyky ja luun lujuusominaisuudet heikkenevät nopeasti ja pitkäkestoisesti lonkkamurtuman seurauksena, mikä lisää huomattavasti uuden murtuman riskiä, kertoo tohtorikoulutettava Tuuli Suominen Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisestä tiedekunnasta.
Osa lonkkamurtuman jälkeisestä luukadosta selittyy todennäköisesti luuston kuormittamattomuudella, mutta luukatoa ennustavia tekijöitä ei tunneta täysin.
– Luut ja lihakset toimivat tiiviissä yhteistyössä. Jalkojen heikko toimintakyky ja alhainen lihasmassa voivat estää luiden tehokkaan kuormittamisen sekä liittyä vähäisempään liikkumisen määrään. Lonkkamurtumapotilaat ovat tyypillisesti iäkkäitä, hauraita ja usein vajaaravittuja. Suurempi lihasmassa voi myös kertoa paremmista voimavaroista selvitä murtuman ja leikkaushoidon aiheuttamasta katabolisesta, kudoksia hajottavasta tilasta, Suominen jatkaa.
Alaraajojen toimintakyvyn ja lihasmassan yhteyttä lonkkamurtuman jälkeiseen kiihtyneeseen luukatoon selvitettiin Jyväskylän yliopiston Gerontologian tutkimuskeskuksen ja liikuntatieteellisen tiedekunnan tutkimushankkeessa. Tutkimukseen osallistui 81 lonkkamurtuman vuoksi leikattua, yli 60-vuotiasta, kotona asuvaa miestä ja naista.
Tutkittavien sääriluun ominaisuuksia mitattiin tietokonetomografialla tutkimuksen alussa (noin 10 viikkoa murtumasta) ja 12 kuukauden kuluttua. Alaraajojen toimintakykyä mitattiin tutkimuksen alussa koetuilla ulkona liikkumisen vaikeuksilla ja lyhyellä fyysisen suorituskyvyn testistöllä, joka sisältää seisomatasapainoa, kävelyä ja alaraajojen voimantuottotehoa mittaavista osioista. Lihasmassan mittarina käytettiin bioimpedanssimenetelmällä mitattua rasvatonta kehonpainoa.
Sääriluun tiheys ja lujuus heikkenivät murtuman jälkeisen vuoden aikana sekä murtuneessa että terveessä jalassa. Heikompi fyysinen suorituskyky, koetut ulkona liikkumisen vaikeudet sekä alhaisempi lihasmassa ennustivat suurempaa sääriluun tiheyden laskua sekä murtuneessa että terveessä jalassa. Heikompi fyysinen suorituskyky ja ulkona liikkumisen vaikeudet olivat myös yhteydessä suurempaan sääriluun lujuuden laskuun molemmissa jaloissa.
– Riskitekijät huomioimalla voitaisiin tunnistaa henkilöt, joilla toipuminen on todennäköisesti heikompaa ja kohdentaa heihin tehokkaampia, kokonaisvaltaisia hoito- ja kuntoutuskeinoja. Toimintakyvyn ja lihasmassan ylläpitäminen sekä kaatumisten ehkäisy ovat erityisen tärkeitä niin murtumien ennaltaehkäisyssä kuin murtumista kuntoutumisessa, Suominen sanoo.
Tutkimus on osa laajempaa, lonkkamurtumapotilaiden liikkumiskyvyn palautumiseen tähdännyttä tutkimushanketta. Tutkimusta on rahoittanut opetus- ja kulttuuriministeriö ja Kela.
Alkuperäisjulkaisu:
Suominen TH, Edgren J, Salpakoski A, Kallinen M, Cervinka T, Rantalainen T, Törmäkangas T, Heinonen A, Sipilä S. Physical function and lean body mass as predictors of bone loss after hip fracture: a prospective follow-up study. BMC Musculoskeletal Disorders (2020) 21:367. DOI: 10.1186/s12891-020-03401-3
Lisätietoja:
Tohtorikoulutettava Tuuli Suominen, 040 805 4857, tuuli.suominen@jyu.fi