Tutkimusjulkaisu: Tehostettu kotikuntoutus ei estä iäkkäiden lonkkamurtumapotilaiden luuston heikkenemistä
Vuoden kestänyt yksilöllinen kotiharjoitteluohjelma ei estänyt iäkkäiden lonkkamurtumapotilaiden luuston ominaisuuksien heikkenemistä. Parantuneesta liikkumis- ja toimintakyvystä huolimatta harjoitteluohjelman intensiteetti ei ehkä ollut riittävä luustomuutosten aikaansaamiseksi. Kotikuntoutus paransi iäkkäiden liikkumis- ja toimintakykyä, mutta ei estänyt luuston heikkenemistä.
Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisen tiedekunnan tutkimuksessa selvitettiin tehostetun, yksilöllisen avokuntoutusohjelman vaikutuksia luuston kunnon palautumiseen lonkkamurtuman jälkeen. Tutkimukseen osallistui 81 lonkkamurtuman vuoksi leikattua yli 60-vuotiasta, kotona asuvaa miestä ja naista.
– Luuston lujuusominaisuudet heikkenevät nopeasti ja pitkäkestoisesti lonkkamurtuman seurauksena. Yhdessä lihasvoiman heikkenemisen kanssa se lisää huomattavasti uuden murtuman riskiä, kertoo tohtorikoulutettava Tuuli Suominen.
Osa lonkkamurtuman jälkeisestä luuston heikkenemisestä selittyy todennäköisesti luuston kuormittamattomuudella. Lonkkamurtuman myötä heikentyneen liikkumiskyvyn ja lihasvoiman sekä muiden tekijöiden, kuten alavartalokipujen vuoksi luustoa ylläpitävä liikunta vähenee usein entisestään.
– Intensiivinen voima- ja tehoharjoittelu sekä luuta iskutyyppisesti kuormittava harjoittelu ovat luuston kannalta tehokkaimpia liikuntamuotoja myös iäkkäillä henkilöillä. Toistaiseksi ei kuitenkaan tiedetä, voidaanko liikunnan avulla ylläpitää tai kehittää erityisen haurasluisten ja heikkokuntoisten iäkkäiden henkilöiden, kuten lonkkamurtumapotilaiden luuston ominaisuuksia, Suominen jatkaa.
Tutkimus on osa laajempaa, lonkkamurtumapotilaiden liikkumiskyvyn palautumiseen tähdännyttä tutkimushanketta. Tutkimukseen osallistuneet henkilöt arvottiin kuntoutus- ja verrokkiryhmiin.
Kuntoutusryhmä osallistui vuoden kestävään kotikuntoutusohjelmaan, joka sisälsi ympäristön turvallisuuden arvioinnin, apuvälineiden tarkistuksen, lääkkeettömän kivunhallinnan ohjauksen, liikuntaneuvontaa sekä yksilöllisen, progressiivisen kotiharjoitteluohjelman. Harjoitteluohjelma sisälsi alaraajojen voimaharjoittelua vastuskuminauhoilla sekä tasapainoharjoittelua ja toiminnallisia harjoitteita, kuten kävelyä ja portaiden nousua.
Molemmat ryhmät saivat lisäksi vallitsevan hoitokäytännön mukaista kuntoutusta. Tutkittavien sääriluun ominaisuuksia mitattiin tietokonetomografialla tutkimuksen alussa (noin 10 viikkoa murtumasta) sekä 3, 6 ja 12 kuukauden kuluttua.
– Tehostetulla kotikuntoutuksella ei ollut vaikutusta lonkkamurtumapotilaiden luuston lujuuteen. Sekä murtuneen että terveen jalan sääriluun lujuusominaisuudet heikkenivät murtuman jälkeisen vuoden aikana sekä kuntoutus- että verrokkiryhmässä, Suominen sanoo.
Lisää tutkimuksia tarvitaan selvittämään, kykeneekö erityisen hauras luu sopeutumaan lisääntyneeseen kuormitukseen ja millainen harjoitusmuoto olisi murtumapotilaille tehokasta ja soveltuvaa.
Alkuperäisjulkaisu: Suominen TH, Edgren J, Salpakoski A, Arkela M, Kallinen M, Cervinka T, Rantalainen T, Törmäkangas T, Heinonen A, Sipilä S. Effects of a home-based physical rehabilitation program on tibial bone structure, density and strength after hip fracture: a secondary analysis of a randomized controlled trial. JBMR Plus (2019). doi: [10.1002/jbm4.10175]
Tutkimusta on rahoittanut opetus- ja kulttuuriministeriö ja Kela.
Lisätietoja:
- Tohtorikoulutettava, LitM Tuuli Suominen, puh. 040 805 4857, tuuli.suominen@jyu.fi
- Tutkimuksen vastuullinen johtaja, professori Sarianna Sipilä, puh. 040 805 3593, sarianna.sipila@jyu.fi