Tutkijan kansainvälinen liikkuvuus – paljon valmistelua, paljon iloa
Kansainvälisessä liikkuvuudessa tutkijan täytyy varautua suuriin taloudellisiin uhrauksiin ilman, että saa mitään takeita esimerkiksi uran edistymisestä Suomeen paluun jälkeen. Mutta oliko kansainvälinen liikkuvuus minun kohdallani kaiken vaivan, stressin, epäselvyyksien ja taloushuolien arvoista? Oli. Se todellakin oli ja monessa mielessä.
”Hakemusta arvioitaessa kiinnitetään erityistä huomiota tutkimussuunnitelman kansainväliseen ulottuvuuteen. Tutkijatohtoreita kannustetaan kansainväliseen liikkuvuuteen ja yhteistyöhön.” Tuttua asiaa meille, jotka olemme hakeneet tutkimusrahoitusta. Kansainvälisyys tutkijan työssä on tärkeää niin rahoituksen saamisen kuin oman osaamisen kannalta. Kansainvälisyyttä painotetaan siinä määrin, että moni tutkija jo ahdistuu pelkästä ajatuksesta ja kansainvälistymisestä tulee suorittamista. Meitä nuoria tutkijoita vaivaavat sellaiset kysymykset kuin miten kustannan vierailut ulkomaisiin yliopistoihin, mihin kannattaa mennä, jotta vierailusta olisi muutakin hyötyä kuin että saa merkinnän ansioluetteloon ja miten pitäisi hoitaa sellainen asia kuin perhe – meistä monella on perhe, jonka jäsenillä on oma elämä ja omat työt ja harrastukset ja opinnot. Perheestä erossa oleminen taas ei ole pelkästään mukavuuskysymys, vaan sillä voi olla isokin merkitys esimerkiksi lasten hyvinvoinnille.
Minä vietin puoli vuotta Kanadassa Vancouverissa yliopistossa University of British Columbia (UBC). Se, että sain reissun onnistumaan, oli monen asian (onnekaskin) summan, mutta huomioonotettavaa on paljon, ja monet asiat ovat todella epäselviä. Voisin hieman valottaa omaa kokemustani muiden vastaavaa suunnittelevien hyödyksi.
Vierailun valmistelut aloitin jo hyvissä ajoin, itse asiassa vuotta ennen suunniteltua matkaa. Olin käynyt Yhdysvalloissa gerontologian kongressissa missä kuulin kiinnostavasta kanadalaisesta tutkimusaineistosta. Kun sitten kollegan kautta sain yhteyden erääseen maineikkaaseen kanadalaiseen professoriin, alkoivat varsinaiset valmistelut. Matkani suunnittelu osui ikävästi Tampereen yliopiston organisaatiomuutoksen tohinaan. Tämä tarkoitti, että moni liikkuvuuteen liittyvä asia oli muuttumassa mutta harva tiesi vielä miten. Kanada ei myöskään ole maa, mihin mennään noin vaan vaikka tulisi omalla rahoituksella. Vuonna 2018 Kanada otti käyttöön säännön, että jo työlupaa haettaessa täytyi heille toimittaa sormenjäljet. Sormenjäljet saa antaa Kanadan suurlähetystössä. Soiteltuani Helsingin Kanadan suurlähetystöön minulle kerrottiin, että he palvelevat pääasiassa vain Suomessa asuvia kanadalaisia, ja että he eivät ota sormenjälkiä. Niinpä lensin Lontooseen saakka ja homma kesti noin 15 minuuttia. Nyt tätä sääntöä on ilmeisesti hieman lievennetty, mutta se ei tietysti enää vaikuta minuun.
Kanadalaiset viranomaiset halusivat muun muassa tiedot nykyisestä työnantajastani, sosiaaliturvastani, perhesuhteista (myös puolisoni ja vanhempieni osoitteet, syntymäajat ja ammatit), lasten tiedot, tiedot kaikista työsuhteistani viimeiseltä kymmeneltä vuodelta ja vuosittaiset palkkatietoni viimeiseltä kymmeneltä vuodelta, tietyn kokoisen kasvokuvan, tutkintotodistukset, tutkimussuunnitelman, kutsukirje Kanadasta ja kuittaus vastaanottavalta yliopistolta, että he ovat maksaneet jonkinlaisen käsittelymaksun minusta (n. 200 dollaria), ja siis ne sormenjäljet. Lisäksi mukaan käskettiin ottaa avioliittotodistus, lasten syntymätodistukset ja meidän kaikkien rokotustiedot. Siinä olikin puuhaa, kun kaikkea tätä selvittelin.
Mieheni haki omasta työstään kuusi kuukautta vuorotteluvapaata, sehän on nykyään se maksimiaika mikä määritteli myös meidän vierailumme pituuden. Kävin neuvottelut lasten koulun kanssa ja rehtori lupasi vapaat. Jos olisimme olleet Kanadassa tasan puoli vuotta tai enemmän, me olisimme ruvenneet maksamaan veroja Kanadaan. Niinpä olimme hieman alle puoli vuotta, koska halusin säästyä edes yhdeltä paperisodalta. Kanadassa viettämämme aika oli sen verran lyhyt, että lapset eivät pääse siellä ilmaiseksi kouluun. Niinpä päätimme, että mieheni kotiopettaa heitä. Kiitos Lempoisten koululle, homma sujui kertakaikkisen mutkattomasti – kouluasioiden järjestäminen oli varmastikin helpoin osuus koko valmisteluissa. Rehtori kirjoitti minulle englanniksi paperin, jossa hän vakuutti lapsilla olevan koulusta luvan poissaoloon. Lisäksi ilmoitimme Kelaan sekä muutosta että paluusta – jos paluusta ei ilmoita, menettää oikeuden suomalaisiin sosiaali- ja terveyspalveluihin.
Vancouverin asumisen hintataso on huima, joten seuraava haaste oli perheasunnon löytäminen. Olin vierailua miettien ilmoittautunut erääseen Vancouverissa pidettävään kongressiin, joten pääsin käymään siellä etukäteen. Tätä ennen olin tutustunut sivustoon Sabbatical Homes ja ottanut yhteyttä muutamaan potentiaaliseen vuokranantajaan. Nimittäin on aika hankala vuokrata asuntoa ihan vain Suomesta käsin, kun Vancouverissa on paikan päällä ihmisiä, jotka pääsevät heti tekemään sopimukset. Niinpä kiertelin kaupunkia asuntoasioiden puitteissa. Opin sen, että perhe, jossa on kouluikäisiä poikia, ei välttämättä ole sitä ”kuuminta hottia” potentiaalisina vuokralaisina – jostain syystä jotkut ajattelevat, että pojat saattavat rikkoa tai sotkea jotain tärkeää, tai metelöivät naapureiden häiriöksi. Mistähän tämmöinen ajatus on tullut? No, mutta kuinka ollakaan tapasin taloaan vuokraavan rouvan (nyt jo kahden aikuisen pojan äiti), joka intoutui vuokraamaan omistusasuntonsa meille. Se tuli kalliimmaksi kuin olimme laskeneet, mutta toisaalta asuminen on todella tärkeä asia etenkin, kun matkustat lasten kanssa. Ja oikeastaan meillä ei ollut vaihtoehtoja.
Joku on ehkä jo miettinyt, että mistä tämmöiseen toimintaan saadaan rahaa, me tutkijat kun emme ole mitään huippupalkkaisia. Voin kertoa, että kalliiksi se tulikin. Ensinnäkin laitoimme oman talomme asuntolainan lyhennysvapaalle vuodeksi, joten saimme säästettyä hieman matkarahaa jo etukäteen. Varauduimme käyttämään lähes kaikki perhesäästömme. Minä onnistuin saamaan Suomen Akatemian tutkijatohtorirahoituksen sen jälkeen, kun olimme jo ruvenneet suunnittelemaan matkaa. Sain maksettua omat lentoni oman projektini budjetista mutta perheen lentoihin meni toki mukava summa. Palkkarahani tulivat normaalisti Suomen Akatemian budjetistani. Sain sovittua itselleni riittävän päivärahan maksun mikä oli itse asiassa ehkä tärkein asia koko matkan onnistumisen kannalta – kiitos tästä yliopiston hallintohenkilöstölle ja omalle esimiehelleni. Tällaiseen liikkuvuuteen ja elinkustannuksiin saa menemään rahaa ihan reippaasti. Monet laskut juoksevat kotimaassa samaan aikaan kun maksat elämisen kuluja uudessa asuinpaikassa.
Väitöskirja- ja postdoc-tutkijoiden kansainvälisesti liikkuvuudesta puhutaan usein siihen tyyliin, että kuka vaan voi tuosta vain lähteä, jos vain haluaa. Ehkä noin niin kuin teoriassa, mutta käytännössä se ei ole niin yksinkertaista läheskään kaikille. Ei auta vaikka kuinka ”kannustettaisiin” liikkuvuuteen, jos kannustus tarkoittaa pelkkää puhetta eikä esimerkiksi riittävää rahoitusta tai tukea, ja tietoa ei ole tarpeeksi saatavilla. Omalla rahoituksella liikkuvan tutkijan täytyy varautua aika suuriin taloudellisiin uhrauksiin ilman, että saa mitään takeita esimerkiksi uran edistymisestä Suomeen paluun jälkeen. Tasokkaat yliopistot ovat usein kaupungeissa, joissa kustannustaso on huomattavasti korkeampi kuin meillä Suomessa, joten suomalainen palkkataso ei vain riitä. Eri asia ovat varmastikin ne, jotka lähtevät ulkomaille palkkasuhteeseen ja kenties jäävät sille tielleen – mutta tämä ei ehkä ole kansainvälisyyteen kannustamisessa tarkoituksena?
Oliko se sitten kaiken tämän vaivan, stressin, epäselvyyksien ja taloushuolien arvoista? Oli. Minun kohdallani se todellakin oli ja monessa mielessä. Ammatillisessa mielessä opin paljon. Tein ja teen tutkimusta uudenlaisilla aineistoilla, tapasin paljon uusia kollegoja ja kävin Montrealin lähellä Summer Program in Aging – kesäkoulussa (missä tutkimukseen liittyvien asioiden lisäksi voitin Dragon Boat Race soutukilpailussa). Minua UBC:llä houstanneet kaksi professoria näkivät paljon vaivaa sen eteen, että sain reissustani irti mahdollisimman paljon. Heidän toimintansa herättivät minut ajattelemaan, että vastaavassa tilanteessa haluan itse olla yhtä huomaavainen. Yhteistyömme jatkuu edelleen. Kanada on upea maa, missä on ystävällisiä ihmisiä ja ihmeellisen kaunis luonto. Odotan innolla uutta matkaani Vancouveriin ja University of British Columbiaan. Vaikka tämä kansainvälinen yhteistyö ei tuottaisi minulle tutkimusrahoituksen saamisessa tai yliopistotyömarkkinoilla mitään etua, ei matkan tuomaa työ- ja elämänkokemusta tai elämyksiä voi mikään nollata pois.
Kirjoittaja Mari Aaltonen on tutkijatohtorina Tampereen yliopistossa.
