Mies bensatankilla

Auto pakattu ja suunta mökille. Aikaisin tullut talvi teki jäät järveen ja saarimökkeilijänä pääsen taas lempipaikkaani. Koska nuorisollemme eivät pihasta kelpaa kuin autot, joissa on tankki täynnä, pitää toivoa, että pihassa vapaana oleva auto kuljettaa lähikaupan pihassa olevalle bensatankille asti.

Kuljetti. Mutta hirveä jono, miksi kaikilla muillakin on auton tankit nyt tyhjänä, kun minulla on kiire mökille?

Seuraan edessäni olevan iäkkään miehen hidasta toimimista bensatankilla. Kortti sisään, ei onnistu. Kortti ulos ja taas uudestaan. Nyt mies kokeilee, tulisiko bensaletkusta jotain. Ei tule. Mies huutelee jotain tankin toisella puolella olevalle tankkaajalle. En kuule puhetta, mutta selvästi apua ei tankin toiselta puolelta tule. Taas kokeilu, josko bensaletkusta sittenkin tulisi jotain. Ei tule. Mies on luovuttamassa, sulkee bensatankin. Hartiat painuvat kasaan.

Pohdin ääneen vieressäni istuvalle miehelleni, että pitäisikö mennä kysymään tarvitseeko mies apua.

-Älä nyt mene, ei se tankki varmaan toimi, mies toteaa.

Ei, kyllä minä kysyn. Nousen autosta.

-Tarvitsetteko apua?

– Kyllä, en minä saa tuota toimimaan, mies vastaa.

Ja siirrymme takaisin tankille. Ja aloitamme alusta. Kortti luukkuun.

– Tuossa on tuollainen lukon kuva, se jotenkin lukitsee minun kortin, mies toteaa.

En ole koskaan huomannut, että kortinlukijan vieressä palaa pieni vihreä lukon kuva, kun kortti on kortinlukijassa.

– Ei välitetä siitä, se ei haittaa, katsotaan tuon toisen ruudun ohjeita, totean.

Teemme yhdessä, mitä ohjeruutu kertoo. Mies sanoo muistavansa tunnuslukunsa ja siinä kohtaa sanon, että käännyn nyt hetkeksi katsomaan muualle. Kaikki sujuu hyvin, etenemme jutellen vaihe vaiheelta, ruudusta ohjeita yhdessä lukien, mies tankkaa autonsa ja kiittelee koko ajan kovasti.

Toisella puolella tankkia tankkaava keski-ikäinen mies toteaa, että taisi olla vika tankkaajassa. Hänelle tekee mieli sanoa jotain terävää takaisin, mutta en sano. En edes keksi, miten tuohon asiattomaan kommenttiin voisi vastatakaan.

Otamme kuitin ja mies kysyy: Voisitko mennä kanssani naimisiin, niin pärjäisin paremmin arjessa? Tähän yllättävään kosintaan en valitettavasti pysty vastaamaan myöntävästi, mutta lupaan yrittää tehdä maailmasta paikan, jossa ei olisi niin vaikea toimia ja jossa ihmiset uskaltaisivat tarjota apua sitä tarvitseville. Ja jossa osaamattomuutta ei tarvitsisi hävetä, vaikka toisella puolella autoaan tankkaava häpeän tunnetta kommentillaan vahvistaakin. Tätä viimeistä ajatusta en tosin sano ääneen.

Istun takaisin omaan autoon. Mies toteaa takapenkillä istuvalle teinille, että siinä näit, miten pitää toimia. Liikutun. Ja totean miehelle, että toivottavasti uskallat jatkossa itsekin puuttua ja tarjota apua.

Tilanne kosketti. Työni tuntuu taas entistä tärkeämmältä.

Paljon on vielä tekemistä, jotta saisimme tästä maailmasta sellaisen, jossa ikäihmiset ja muistisairauksien kanssa elävät pystyisivät toimimaan arjessa. Meidän kaikkien tuella ja avulla. Ehkä Sinäkin uskallat ensi kerralla tarjota apuasi, kun huomaat toisen sitä tarvitsevan?

Kirjoittaja Jenni Kulmala työskentelee tenure track -professorina Tampereen yliopistossa ja on mukana Gerontologian tutkimuskeskuksessa (GEREC) sekä Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikössä (CoEAgeCare). Jenni Kulmala toimii myös Muistiliiton puheenjohtajana vuoden 2022 alusta lähtien.